Taustaa ohjelmalle
HERZ, PRICH! - SYDÄN, MURRU! -
saksalaista keskiaikaista musiikkia


Eri tutkijat ovat jaotelleet saksalaisen lauletun runouden niin monella tavalla, että vain joitakin piirteitä kannattaa mainita. Maantieteellisesti sanotaan Etelä-Saksan alueiden Svaabin, Baijerin, Tirolin ja Ylä-Itävallan olleen vapaita romaanisten kielten vaikutuksesta, kun taas keskinen ja pohjoinen Saksa olisivat saaneet vaikutteita truveerikulttuurista.Toisaalta Saksan alueet ovat saaneet vaikutteita toisiltaan, ja useimmat varhaiset minnelaulut (minne ’rakkaus’) ovat kontrafakteja, joiden melodiat nykytutkijat ovat lainanneet eri lähteistä. Alkuperäisiä melodioita on tallella sangen vähän. Tärkeimmissä käsikirjoituksissa, kuten Zürichin raatimiehen Rüdiger von Manessen laatimassa kokoelmassa, ei ole melodioita ollenkaan. Sama koskee Weingartenin laulukäsikirjoitusten kokoelmaa. Alkuperäisenä pidettävä Walther von der Vogelweiden Palestina-laulun melodia muistuttaa vahvasti trubaduuri Jaufre Rudelin "Lanquan li jorn" -laulua. Useimmat saksalaiset melodiat ovat hyvinkin myöhäisistä lähteistä.

Laulujen muodotkaan eivät ole ainutlaatuisia, mutta kun alkuperä voi löytyä monesta ilmansuunnasta, niitä voi yhtä hyvin pitää Saksassa kehittyneinä. Vanhemmat tutkijat jakavat minnelaulun kolmeen ryhmään: Lied, Leich ja Spruch.

Lied vastaa nykykäsitystä säkeistölaulusta. Sillä on oma sävelletty melodia ja sen teksti on riimitetty eri tavoin. Muoto on se mitä myöhemmät mestarilaulajat kutsuivat nimellä bar ja jonka sekä runon että melodian kaava on AAB. Molemmissa A-osissa on sama melodia ja tavumäärä. Näitä osia kutsutaan nimellä Stollen. B-osassa on toinen melodia ja eri tavumäärä, mutta sen loppuun liitetään usein A-osan melodia uusilla sanoilla. B-osaa kutsutaan nimellä Abgesang. Kyseessä ei siis ole kertosäe, koska sanat eivät toistu. Esimerkki tästä on laulu ”Mir hat her Gerhart Atze ein pfert”. Melodian voi kuitenkin kyseenalaistaa. Se löytyy Adam Puschmanin laulukirjasta, joka on peräisin 1500-luvun loppupuolelta ja edustaa mestarilauluperinnettä. Kyseessä on hengellinen laulu ”Ich freu mich des das mir gesaget ist zu danck, joka määritellään Daavidin lohdutusvirreksi ja jonka tekstillä ei ole Walther von der Vogelweiden kanssa mitään tekemistä. Lisäotsikkona on maininta ”Walter” ja ”Kreuzton”. Vogelweide oli kuitenkin mestarilaulajien ihailun kohteena, joten voihan olla, että melodialla on yhteyksiä häneen, vaikkei Puschmanilla ole mitään viittauksia laulun Gerhart Atzeen. Erilaisia mielikuvituksellisia ton-nimikkeitä löytyy runsaasti viittaamassa väreihin, jaloihin metalleihin, tunteisiin, esityskäytäntöön jne. Puschmanin laulukirjan G. Münzerin nykyjulkaisussa vuonna 1906 sana ton liitetään sävelmoodiin, kun taas ”Naumann's illustrierte Musikgeschichte” vuodelta 1918 selittää sanan merkityksen liittyvän tavumäärään ja riimitykseen. Asteikkoa se ei voi kuitenkaan tarkoittaa, koska erilaisia toneja on valtava määrä. Kyseinen historiateos yhdistää nimityksen wîse (’laulu’, ’sävelmä’, vrt. nykysaksan Weise) melodiaan, tonin taas runorakenteeseen. Näin sana Tonweise saa kattavan merkityksen. Laulu ”Under der linden” ei noudata tällaista kaavaa. Sen melodia on lainattu truveerilaulusta ”En mai au douz ten nouvel” ja se muistuttaa enemmänkin tanssilaulua.

Leich on messun sekvenssin kaltainen ja siinä saattaa myös olla tanssin piirteitä. Säkeet jakautuvat usein parittain aina uudelle melodialle. Sen rakenne on sen verran vaihtelevainen, että koko laulutyypin voi kyseenalaistaa.

Spruch (mm. ’puhe’, ’mieteruno’) ei välttämättä ole tarkoitettu esitettäväksi puhelauluna. Siinä on elementtejä kirkkoresitaatiosta ja näin ollen paljon säveltoistoja. Hyvä esimerkki on laulu ”De unghelarde heft ghemaket”. Minnelaulajat saattoivat runon joustavuuden ansioista tehdä monta laulua samaan melodiaan, mutta spruchgesangilla on tunnusomaisesti vain yksi säkeistö. Richard Wagnerin tunnetuksi tekemän mestarilaulajan Hans Sachsin ”Wacht auff ir werden christen" on otsikoitu ”Morgenweise”. Siinä on alkukertaus, ja rakenteeltaan se vastaa liediä, vaikka kirkkoresitaatio onkin sen hallitseva piirre.

Minnelaulu kehittyi vähitellen mestarilauluksi, jota hallitsi pedanttisesti sääntöjä noudattava kilta. Kiltoja oli monessa kaupungissa, ja ne kokoontuivat kirkkoihin pitämään laulukuulusteluja. Arvonimiä jaettiin edistymisen mukaan. Alimpana oli oppilas ja seuraavina koulutoveri (Schulfreund), laulaja, runoilija ja mestari. Raati istui alttarin vieressä pöydän äärellä, joka oli piilossa verhon takana. Pöydällä sillä oli edessään säännöt, joita piti noudattaa. Teksti ei saanut poiketa Raamatun sisällöstä, ja runolla piti olla oikea rytmi ja riimi. Melodiassakaan ei saanut olla vieraita käänteitä. Nürnbergin Pyhän Katariinan kirkko (nykyään rauniona) oli reformaation jälkeen tärkeä mestarilaulajien keskus 1600- ja 1700-luvuilla.

Pikkutarkasta sääntöjen seuraamisestaan huolimatta mestarilaulajat ylläpitivät vanhaa minnelauluperinnettä jossain muodossa, ja heidän säätynsä säilyi 1700-luvulle asti. Viimeinen kilta purettiin Ulmissa vasta vuonna 1839. Heinrich von Meißenia, joka tunnetaan myös nimellä Frauenlob, pidetään viimeisenä vanhaa perinnettä edustaneena minnelaulajana. Lisänimensä hän sai siitä, että hän runossa puolusti sanaa frouwe (syynä alkuperäinen merkitys ’aatelisnainen’, vrt. nykysaksan Frau ’nainen’, ’rouva’)

arvokkaampana kuin Regenbogenin ja Waltherin käyttämää wîp-sanaa (vrt. nykysaksan Weib; useinmiten halv. nimitys naisesta). Vanhan testamentin värikkäät tarinat tulevat tärkeiksi mestarilaulajien lauluissa, ja niissä on yleensä, kuten tässä Frauenlobilla, valoisa duurivoittoinen melodia. Neidhart von Reuentalilta on tallella hänen säveltämikseen katsottuja melodioita peräti 18 kappaletta. ”Blôzen wir den anger ligen sâhen” -laulun melodia löytyy Berliinin Preußische Staatsbibliothekissa säilytettävästä käsikirjoituksesta. Neidhart oli Waltherin aikalainen ja kuului Baijerin alhaisaatelistoon. Hän oli jopa köyhempi kuin Walther, ja nimi Reuental (’Murheenlaakso’) saattaa viitata hänen taustaansa. Neidhart otti ehkä osaa ristiretkiinkin ja onnistui Waltherin tavoin saamaan tukea esim. Salzburgin arkkipiispan Eberhardin taholta tai Itävallan ja Steiermarkin herttua Friedrich II:n hovista. Neidhartin runot ovat sisällöltään kansanläheisiä.

Tämän levyn päähenkilö on kuitenkin Oswald von Wolkenstein, joka oli dynaaminen, hyvin oppinut, ärhäkkä, herkkä, laskelmoiva ja ilkeäkin halutessaan. Hänen runoutensa on samalla hänen omaelämäkertansa, sillä hänen egonsa vaatii läsnäoloa lähes joka laulussa, mikäli kysymyksessä ei ole neitsyt Maria. Muita naisia ylistäessään hän yleensä tuppautuu itse mukaan. Hänessä ei ole tippaakaan mestarilaulajaa, ja hän oli Saksassa ensimmäinen joka kirjoitti moniäänistä musiikkia. Musiikin kehitys oli tähän aikaan nopeaa. Oswald syntyi 1376/78, samoihin aikoihin kuin Guillaume de Machaut kuoli, ja renessanssimestari Josquin des Prés oli viisivuotias Oswaldin kuollessa 1445. Hän lainaa jonkin verran moniäänisiä kappaleita vanhemmilta säveltäjiltä, kuten Francesco Landinilta ja Guillaume de Machaut’lta. Vaikka niistä valtaosa on yksiäänisiä, joukossa on kuitenkin 36 kaksi-, kolme- tai neliäänistä kappaletta. Mielenkiintoista on, että mainittu Naumannin ”Illustrierte Musikgeschichte” ei kerro Oswaldista sanaakaan.

Sävellysteknisesti Oswald oli vanhanaikainen, mutta osasi käyttää moniäänisyyttä tarkoituksenmukaisesti, runoa palvelevalla tavalla. Esimerkiksi riehakkaan eroottinen laulu ”Frölich geschray” on varustettu niin korvia vihlovalla satsilla, että kuulijan täytyy olettaa muusikoiden olevan juovuksissa. ”Herz, prich”, joka edustaa jo muodista poistuvaa hoquetus-muotoa ja jonka sanat ovat hulvatonta mongerrusta, on yhtä arvoituksellinen melodialtaan. Kaksi laulajaa huutaa toisilleen, eikä yhteissointia löydy kuin silloin tällöin. Herttainen ja homofoninen pieni murteellinen laulu ”Grasselick lif” on iätön, kun taas neliääninen ja polyfoninen ”Du auserweltes schöns mein herz” osoittaa Oswaldin hallitsevan myös vaativampaa kontrapunktia. Vain ylä-ääni on varustettu tekstillä, ja alaäänet luovat herkän pohjan laululle. Tämän lisäksi Oswaldilla on vain yksi toinen neliääninen laulu. Hänen moniäänisissä lauluissaan on muuten yleisemminkin alaääni tekstillinen, joten hän on ehkä itse laulanut ne, ja soittimet ovat värittäneet laulua ylä-äänillä. Yksiäänisissä lauluissaan Oswald kertoo laajoista Euroopan matkoistaan, mutta myös itämaista. Hänen sanotaan osanneen kymmentä kieltä, ja häntä käytettiin kuningas Sigismundin palkkaamana neuvottelijana Konstanzin kirkolliskokouksessa. Sielläkin hänellä tuntui olevan riittävästi vapaa-aikaa runojen rustaamiseen. Laulussa ”Wol auf gesellen” hän kehuskelee menestystään naismaailmassa ja mainitsee syyksi pitkän partansa. Hänen ylevästä muotokuvastaan käy kuitenkin ilmi, ettei hänellä ainakaan tuolloin ollut partaa. Sen sijaan hänen syntymästä asti vaurioitunut toinen silmänsä on ummessa. Onpa hänellä kuitenkin toinen, jolla iskeä.

Kaunis ja melodinen laulu ”Wer ist die da durchleuchtet” on laajasta äänialastaan huolimatta Oswaldin elämäkerran kirjoittajan Dieter Kühnin mukaan pöytärukous. Melodian käänteitä voi verrata lauluun ”Ajn tunckle farb von occident”. Laulujen vertaileminen osoittaa selvästi, että Oswald von Wolkenstein oli mieltynyt tiettyihin sävelkulkuihin ja tunnelmiin mutta pystyi myös heittäytymään täysin erityylisiin säveliin tarvittaessa.

Levyllä on edustettuna myös Salzburgin munkki (Der Mönch von Salzburg), salaperäinen henkilö (sijoitettavissa 1300-luvun jälkipuoliskon Salzburgin arkkipiispan Pilgrim II von Puchheimin kirjallisiin hovipiireihin). Häneltä on jäänyt runsaasti yksiäänisiä lauluja, jotka elävät monen saksalaisen kuoroteoksen cantus firmuksena. Onpa hänen laulunsa ”Josef lieber nefe mein” tunnettu Suomessakin. Munkki eli joka tapauksessa renessanssiajan kynnyksellä.

Levyn ainoa instrumentaalisesti esitetty teos on laulu Hartmann Schedelin 1400-luvun jälkipuoliskolle sijoittuvasta kirjakokoelmasta (”Schedels Liederbuch”), jossa se on moniääninen. Tämän sekä toisen laulukirjan ”Lochamer Liederbuch” myötä saksalainen lied siirtyy saumattomasti renessanssiin.

Saksan keskiaikaan liittyy vielä monta muutakin runonlaulajaa, jotka ovat jääneet nimettömiksi. Kuuluisa on tuntemattomien runoilijoiden kokoelma ”Carmina burana”, josta ei tälle levylle esimerkkiä mahtunut.


Leif Karlson

Taustaa ohjelmalle
JOIE FINE - TÄYDELLINEN ILO


Hurskaat laulut (chansons pieuses) ovat keskiaikainen laulutyyppi, jolle hengelliset teemat ovat ominaisia. Truveerit, pohjoisranskalaiset lauluntekijät – erotuksena eteläranskalaisista trubaduureista - omistivat lauluja paitsi maallisille merkkihenkilöille, myös hengellisille valtiaille ja valtiattarille. Hurskaat laulut muodostivat osan truveerien ohjelmistoa, johon kuului niin rakkauslauluja, ristiretkilauluja, motetteja, tanssilauluja kuin parodioitakin.

Vaikka hurskaiden laulujen motiivi onkin pääsääntöisesti uskonnollinen, eivät ne rakenteellisesti tai tyylillisesti juurikaan poikkea muista 1200–1300-luvun truveerilauluista. Sen sijaan kristilliset aiheet - kuten Neitsyt Marian, Kristuksen, Jumalan ja pyhimysten ylistäminen sekä eräänlaiset tunnustukset - ovat niissä selkeämmin esillä, mutta yhtälailla hurskaissa lauluissa voidaan sivuta poliittisia tai moraalisia kysymyksiä. Hengellisen rakkauden (esim. Marian palvonnan) kuvaamisessa on nähty yhtäläisyyksiä maallisiin rakkauslauluihin. Maria on paitsi Pyhä Neitsyt, myös rouva (dame), jonka luonteenpiirteitä ylistetään samaan tapaan kuin aatelisrouvienkin.

Hurskaiden laulujen läheisistä yhteyksistä muihin lajityyppeihin kertoo myös laulujen rakenne, joka näkyy joidenkin laulujen nimissä. Esimerkiksi rotrouange (rotrouenge, retrwenge) oli kertosäkeellinen, alun perin kansanomainen lajityyppi samoin kuin tanssilliset, mahdollisesti piirileikinomaiset ballette tai virelai.

Lauluissa näkyy selkeästi keskiajan ajattelulle tyypillinen kaksitahoisuus, joka ilmenee sellaisissa vastinpareissa kuin rakkaus-kuolema, hengellinen-maallinen, sielu-ruumis ja hyvä-paha. Näitä ominaisuuksia samoin kuin kristinuskon keskeisiä hahmoja kuvattiin niin kuvataiteessa, kirjallisuudessa kuin musiikissakin yleisesti vertauskuvin. Esimerkiksi tähti symboloi usein Mariaa ja aurinko Kristusta (kuten laulussa Li solaus qui en moy luist). Maria saatettiin esittää myös viiniköynnöksenä, jonka oksista syntyivät Kristusta kuvaavat rypäleet ja niistä puserrettu viini. Tästä kärsimys- ja ehtoollissymboliikasta kertoo Guillaume de Bethunen On me reprent d’amours.

Myös erityyppisten teosten väliset viittaukset olivat yleisiä. Erityisen suosittuja ympäri Eurooppaa olivat ns. kelttiläistarinat (ransk. matière de Bretagne), johon kuuluivat mm. legendat kuningas Arthurista ja hänen ritareistaan sekä Merlinin profetiat. Näihin tarinoihin viitattiin usein, myös hengellissävytteisissä teksteissä (esim. Deus est ensi conme li pellicans).

Anonyymien lauluntekijöiden lisäksi levy esittelee myös tunnettuja truveereita, joista maineikkaimpia ovat Thibaut de Champagne ja Adam de la Halle. Suosiosta kertoo yleensä säilyneiden teosten määrä: paroni Thibaut de Champagnen (1201-1253) lauluja on säilynyt yli 60 kappaletta. Deus est ensi conme li pellicans kertoo tarinan pelikaanista, joka ruokkii poikasiaan omalla verellään. Pelikaania käytettiin keskiajalla isänrakkauden symbolina; uskomus omalla verellä poikasiaan ruokkivasta linnusta levisi myös bestiaarien, eläintarinakokoelmien, kautta. Sama käsitys näkyi kuvataiteissa, heraldiikassa, käsitöissä ja esineissä: keskiaikaisissa kuvissa pelikaani esitettiin yleensä nokkimassa verta rinnastaan.

Adam de la Halle (n.1240- n.1288/1306) oli monipuolinen tuotannossaan; laulujen lisäksi hän laati teatterikappaleita, joista tunnetuin lienee Robin et Marion. Glorieuse Vierge Marie on monien muiden hurskaiden laulujen tapaan omistettu Neitsyt Marialle, mutta levyllä on mukana myös ainoa tunnettu Magdalan Marialle omistettu hurskas laulu Chanter voel par grant amour, jonka tekijä on tuntematon.

Teemana erityyppisiä lauluja yhdistää usein erityisesti rakkaus; minä-muodossa kerrottu tunnustus, joka hurskaissa lauluissa on muunnettu kaunein vertauskuvin hengelliseksi. Maallisen runouden eräs keskeisimmistä käsitteistä; elämän ja rakkauden ilo, joie, täydellistyy näissä lauluissa myös taivaalliseksi iloksi.

Susanna Niiranen

Taustaa  Gace Brulén -lauluille


Gace Brulé  (n.1180-jälkeen1213) on ranskalaisista trouvère-runoilijoista tunnetuin. Hänen runonsa ovat pikemminkin perinnettä kantavia kuin uutta luovia, mutta niiden suosio säilyi pitkään vielä hänen kuolemansa jälkeen.

Brulén elämästä tiedetään melko vähän. Hän syntyi luultavasti Champagnessa, Nanteuil-les-Meaux’ssa. Brulé näyttää asuneen jonkin aikaa Britannian hovin kreivi Geoffrey II:n, Henrik II:n ja Eleanor Akvitanialaisen pojan linnassa. Kreivi Geoffrey II oli kirjallisesti sivistynyt ja suosi trubaduureja, mm. Bertran de Bornia, Gaucelm Faidit’ia ja Guiraut de Calansonia. Yksi vanhimmista ’jeu-parti’-lauluista, Gace, par droit me respondés on kuvitteellinen vuoropuhelu kreivin ja Gacen välillä. Tietomme Brulén vaiheista perustuvatkin suurimmaksi osaksi hänen omiin lauluihinsa.

Brulé asui mahdollisesti myös Marie ranskalaisen hovissa. Marie oli Brien ja Champagnen kreivitär ja Geoffrey II:n sisarpuoli ja suosi runoilijoita, mm. Gautier d’Arrasia, Chrétien de Troyesia ja Conon de Béthuneä.

Gace Brulé oleskeli aateliston parissa ja tunsi Blois’n ja Barin kreivit. Hänen lauluissaan esiintyy ilmaisuja, kuten ’Hyvät herrat’, joista Gacen elämäkerran kirjoittaja Holger Petersen Dyggve päättelee, että Brulén yleisö oli usein yksinomaan miespuolista.

Laulusta Li pluseur ont d’amour chanté on olemassa kuva, jossa Gace esiintyy ritarina pidellen punaisella ja hopealla väritettyä vaakunakilpeä (burelé de gueules et d’argent de huit pièces). Todennäköisesti nimi Brulé on johdettu sanasta ’burelé’. Nimi esiintyy vuosilta 1212 ja 1213 säilyneissä dokumenteissa, joista ilmenee, että hänellä oli luultavasti maaomaisuutta Eure-et-Loiren departementissa ja että hänellä saattoi olla yhteyksiä temppeliritareihin. Gace Brulé otti luultavasti osaa kolmanteen ja/tai neljänteen ristiretkeen. Tähän viitataan mm. laulussa Bien cuidaz toute ma vie (R 1232).

Lauluissa puhutaan paljon kaipauksesta ja rakkaudesta, mikä onkin tyypillistä trubaduurirunoudelle. Laulujen säkeistä suurin osa on kirjoitettu bar-muotoon, jossa musiikki jakautuu kahteen osaan ja edellinen niistä kerrataan (aab). Ensimmäinen osa (frons) muodostuu yleensä neljästä loppusoinnullisesta rivistä (abab). Toinen osa (cauda) voi olla vapaampi, mutta siinäkin on melkein aina loppusoinnut pareittain. Rivit ovat useimmiten yhtä pitkät laulun alusta loppuun ja sisältävät mieluiten kymmenen runojalkaa.

Poikkeus on esimerkiksi laulu L’autrier estoie, jossa Gace Brulé antaa elävän kuvauksen kahden naisen kinastelusta, jota hän seuraa piilopaikastaan.

Brulén konservatiivinen runonkäsittely kävi yksiin ajan makusuuntauksen kanssa, ja itse Dante siteeraa laulua Ire d’amour teoksessaan ’De vulgari eloquentia’. Tosin hän ilmoittaa tekijäksi virheellisesti Champagnen Thibaut IV:n.

Muitakin lauluja on päätynyt toisten runoilijoiden kokoelmiin. Mainintoja Gacen lauluista on Gontier’lla, de Soignies’lla, Gautier de Dargies’lla, Gilles de Vies Maisonsilla ja Guillaume de Vinier’llä. Toiset trouvère-runoilijat ottivat mallia joistakin Gacen runoista, ja ne olivat esikuvana jopa yhdelle minnelaululle.

Gacen runojen musiikki on vähemmän ankaraa ja joskus suorastaan rönsyilevää. Yleensä jokaiseen lauluun on olemassa kahdesta neljään sävelmämuunnelmaa, runomuunnelmista puhumattakaan. Toisinaan samaa sävelmää on käytetty aivan eri runossakin.

Jotkut sävelmistä eivät ole enää muunnelmia vaan täysin itsenäisiä kappaleita. Tarkoin merkittyjä rytmejä ei esiinny, mutta joskus säkeet vaikuttavat yhä rytmisemmiltä loppua kohti mentäessä. Niistä lauluista, joiden perussäveleksi hahmottuu F, puuttu usein etumerkintä b.

Lauluissa Pensis d’amours (R187) ja Pour verdure (tällä levyllä soitinesityksinä) C-duuri-harmonia on hyvin esiinpistävä, vaikka edellinen alkaa g:llä ja päättyy e:hen, kun taas jälkimmäinen alkaa c:llä ja päättyy d:hen (sic!). Laulu En chantant sekä alkaa että loppuu säveleen b, mikä on äärimmäisen harvinaista.

Gace Brulén uskotaan tunteneen myös aikansa moniääninen motettityyli. Hänen musiikkinsa on kuitenkin merkitty muistiin ainoastaan suullisen perinteen pohjalta, eikä mitään moniäänistä ole säilynyt sen joukossa. Bien cuidai toute ma vie (R 1232) on sovitettu soittimille ars antiquan motettityyliin.

Gace Brulélta ei tunneta soitinsävellyksiä, mutta vanhan perinteen mukaan lauluja on mahdollista esittää yhtä hyvin soittimilla. Laulu Ne puis fallir (R 160) eroaa Gace Brulén muusta tuotannosta niin suuresti, että tekijää on syytä epäillä.

Gace Brulén persoona tulee selvästi esiin säilyneiden laulujen suuren lukumäärän ansiosta. Niitä on laskutavasta riippuen jopa yhdeksänkymmentä, osa niistä kontrafakteja.

Leif Karlson

Taustaa  Ristiretkilauluille


Keskiajan arkkitehtuuri, ikonografia ja kirjallisuus osoittavat, että kontaktit muslimien ja kristittyjen välillä olivat keskiajalla – varsinkin Espanjan maurien ansiosta – monipuolisemmat kuin nykyisin. Ristiretket eivät olleet lyhyitä käyntejä pyhällä maalla, vaan toimintaa laajalla alueella. Kristityt rakensivat linnakkeita, joista jotkut ovat säilyneet meidän aikaamme, esimerkiksi Syyriassa sijaitseva Crac de Chevaliers lähes alkuperäisessä kunnossaan. Linnan rakentaminen aloitettiin vuonna 1170 ja valmistuttuaan sinne voitiin asuttaa jopa 4000 ritaria. Muurit ovat paksuimmillaan viisimetriset. Linnoituksen pihalla sijaitsee kappeli, joka sulttaani Baybarsin valloituksen jälkeen muutettiin moskeijaksi.

Kristityt raahasivat mukanaan suuria kirkonkelloja ripustaakseen niitä pyhän maan kirkkoihin. Muslimit eivät kuitenkaan sallineet kellojen ripustamista korkeille paikoille, mistä ne kuuluisivat kauas, vaan halusivat pitää ilmatilan vapaana rukouskutsuja varten. Vasta 1845 Egyptin albanialaissyntyinen hallitsija Muhammed Ali ripusti Ranskasta lahjaksi saamansa tornikellon moskeijaansa. Kun muslimit uhkasivat ristiretkeläisiä, kristityt kaivoivat kellonsa maahan. Niitä on löydetty 1900-luvulla Betlehemin lähistöltä. Jos muslimit saivat kelloja käsiinsä, he valoivat niiden pintaan kynttiläjalkoja ja ripustivat niitä kattoihin kristinuskon alistamisen merkiksi. Tällainen kynttelikkö löytyy mm. Muley-Idrisin moskeijasta Fezin kaupungin Marokosta.

Jäikö ristiretkeläisiä kenties pysyvästi asumaan Lähi-itään? Syyrian ja Kuwaitin välillä ainakin liikkuu Sulaba-beduiiniheimo, jonka jäsenistä monet ovat sinisilmäisiä ja joihin suhtaudutaan hieman väheksyen. Vaikka ovatkin muslimeja heidän katsotaan polveutuvan ristiretkeläisistä (salib=risti).

Ristiretkiä tehtiin kaikkiaan seitsemän: vuosina 1096, 1147, 1189, 1202, 1219, 1239 ja 1248. Tällä levyllä kuullaan lauluja kaikilta paitsi ensimmäiseltä ja viimeiseltä retkeltä.

Truveerirunot – aikamme eurooppalaisen laululyriikan esikuvat – voidaan sisältöjensä perusteella jakaa yli kahteenkymmeneen ryhmään. Yhden ryhmän muodostavat ristiretkilaulut, kaikkiaan 24 perustekstiä. Samoista lauluista on säilynyt useita käsikirjoituksia. Säkeistöt saattavat olla eri järjestyksissä ja melodia jopa täysin erilaisia. Erityisen suosittu tuntuu olleen Ahi amours, joka löytyy kahdestatoista kokoelmasta viidellä eri sävelmällä. Laulussa Dame, ensi est olemme yhdistäneet kolme eri yhteen sopivaa melodiaa. Esiintyjän oletettiin pystyvän improvisoimaan sävelmä runoihin, sillä yhdestätoista ristiretkirunosta puuttuu kirjoitettu melodia.

Laulut voidaan esittää kolmella eri tavalla: täysin vapaasti sanojen mukaan resitoiden, rytmittävällä sanat johonkin sopivaan rytmimoodiin tai sykkivällä rytmillä, tahtilajia luontevasti vaihdellen.

Laulujen sisällöt voivat liittyä johonkin tilaan tai tapahtumaan (Bien me deüsse), yllyttää sotaan (Chevalier, Jerusalem ja Seignor saichies) tai ilmaista rakkautta ja kaipuuta kuten levyn muut laulut.

Conon de Béthune (k.n. 1220) kuului Artoisin ylhäisöön ja otti osaa kolmanteen ja neljänteen retkeen. Châtelain de Couci (k. 1203) otti osaa neljänteen ristiretkeen. Häneltä on säilynyt yhdeksän laulua. Thibaut de Champagne (1201-1253) oli ensin Champagnen ja Brien maaakuntien kreivi jo vuodesta 1234 Navarran kuningas. Hän oli truveerirunoilijoiden suojelija ja hänen kynästään on lähtöisin 60-70 erilaista laulua. Itse hän otti osaa ristiretkeen vuosina 1239-1240.

Kirkkolaulu Vexilla regis löytyy nykyäänkin Liber usualis -käsikirjasta (ks. myös suomalaisen virsikirjan virsi 72) eikä siis ole ristiretkilaulu. Laulu oli kuitenkin ristiretkeläisten keskuudessa suosittu. Ehkäpä sen katsottiin antavan rohkeutta taisteluihin. Li nouviauz on kahden säkeistön sisällön perusteella luokiteltu ristiretkilauluksi, vaikka sitä ei voidakaan aivan varmasti lukea tähän ryhmään.

Leif Karlson